Moi ispi,
kirjassa Tähtitaivas paljain silmin (Olli Manner ja Veikko Mäkelä, Ursan julkaisuja 104, Helsinki 2007), kerrotaan silmästä havaintoinstrumenttina sivulta 149 alkaen.
Siellä todetaan, että "silmä on varsin tehoton havaintoväline mitä tulee valotehon käyttöön, sillä vain 10 % valosta pääsee vaikuttamaan valoherkkiin soluihin, loppu 90 % hajautuu ja imeytyy silmän muihin osiin". Tilannetta voi parantaa sopeuttamalla silmää havainnointiin (hämäränäköön erikoistuvat sauvasolut aktivoituvat) ja mm. katsomalla vähän viistoon okulaariin tai ns. pyyhkäisyllä, eli katsomalla varovasti kuvan poikki (silmä aktivoituu liikkeestä).
Lisäksi silmän "refresh rate" on melko lyhyt, eli se kerää valoa lyhyen aikaa ja muodostaa siitä signaalin, ja "nollaa" taas tilanteen. Esimerkiksi digitaalinen valokaivo CCD -kennossa kerää signaalia, kunnes saturoituu, ks. Tähtivalokuvaus - digitaalinen harrastajakuvaus (toim. Jorma Mäntylä, Ursan julkaisuja 98, Helsinki 2005, sivulta 59 alkava Hannu Karttusen artikkeli CCD-kameran toimintaperiaatteet).
Digitaalisessa kuvassa on valtavasti informaatiota vielä sen takana, mitä esimerkiksi kameran oma prossori katsoo hyväksi antaa. Kokeile: avaa jokin digikameralla otettu kuva ja ala nostaa sen kirkkautta. Sen voi myös tehdä negatiivikuvasta, jolloin näkee vielä selvemmin. Esimerkiksi auringonlaskusta tulee ihmeellisiä pilvimuodostelmia tällä tavalla pelkästään esiin, eli kameran antama kuva on vain yksi tulkinta siitä, miten kuvan digitaalinen kuvainformaatio pitäisi esittää. Tähän perustuu koko digitaalisen kuvaamisen hienous - kuvaa voi käsitellä ja kuvia voi pinota, jolloin signaali kasvaa (signaali-kohina -suhde pienenee) ja resoluutiokin kasvaa, mutta neliöjuuren suhteessa signaalin kasvuun.
