Kiitos Jyrki, tosiaan taivaan alla on kuljettu pitkä matka. Olen kasvanut "karttojen keskellä" Ihan pienestä pojasta, ensimmäisten muistojen joukossa on kun olen ollut veneessä karttapöydällä ja leikkinyt harpilla ja viivottimella. Paitsi että Isäni oli merillä ja paljon poissa, hän oli innokas veneilijä. Isäni tuttavapiirissä oli runsaasti muitakin "mittamiehiä", kolmiomittaajia ja erillaisia geoidia käsitteleviä tietäjiä.
Jo varsin varhain kun valosaastetta oli vähän, varsinkin Päijänteellä saaressa syksyisin makasin viltillä kalliolla ja katselin taivaankantta paljain silmin. Olin innostunut ajatuksesta olla osa jotakin paljon suurempaa kun pelkästään kotiseutu ja se mitä maasta jalkojemme alla tunsimme, käsitimme omasta maailmastamme. Elettiin 1960 lukua ja maailma oli huomattavan erilainen mitä se nyt on. Kansakoulun luonnontieteen anti upposi kuin häkä nuoren innokkaan ihmisen aivoihin. Paitsi että siihen aikaan kuului olennaisena osana kasvien keräily ja niiden kuivattaminen sekä tallettaminen sekä latinankielisten nimien opettelua, siihen kuului huomattava osa aurinkokuntamme tiedon jalostamista syvään tietouteen. Planeetat tuli osata. Nasan Gemini projekti oli elävää elämää, sputnik ja Neuvostoliiton avaruusohjelma, Radio oli isoin kanava tiedeuutisille. Kuussa käynti oli varsinainen jättijytky ja kun mustavalkoruudusta näkyi laskuvarjojen avautuminen tyynen valtameren yllä se oli kova juttu!
Koulun luonnontiedon opettaja piti meidän koulussa tähtikerhoa, siellä aloitettiin peilikaukoputkien rakentaminen, venevanerinen putki, lasiaihiot joista hiottiin peilit, metalliosat joista tehtiin peilien pitimet ja kannattimet, puinen kolmijalka jne. Muistot kultautuvat ja jälkeenpäin näitä hetkiä herkistyen muistellaan. Aika oli kuitenkin jännitteistä, maailman sodasta oli pari vuosikymmentä, kylmä sota riehui, Korean sodan jälkikaiut, Vietnamin sota ja osuuskaupasta ei juurikaan mitään ihmeellistä löytynyt verrattuna nykyisiin herkkuvuoriin. Opettajistossa oli paljon sodan nähneitä miehiä, heistä joka kolmas kärsi jonkinasteisesta neuroosista nykykäsityksen mukaan. Kuri oli ihan jotain ihan muuta kuin mitä nyt.
Perustasolla mennään edelleen, olen erittäin viehtynyt omin silmin nähtyyn ja koettuun. Mittaus kulminoitui kallioon porattuun pulttiin mummolan lähistöllä, jossa poikavuosina oli kolmiomittaustorni. Torniin kiipeily ja maanmittaajien merkinnät mastossa olivat kultahetkiä. Torni on kaatunut ja puut maatuvat hyvää vauhtia osaksi hiilen ikuista kiertoa mutta pultti pysyy. Olen Maanmittauslaitokselta tilannut kaikki tiedot ko. pisteestä, vieraillut pultilla aikuisena lukuisia kertoja, katsellut sen ympäristöä Google mapsista sekä ilmakuvista. Tutkinut Suomalaisen metritutkimuksen historiaa ja vieraillut Tuorlan tunnelissa. Käynyt Struven ketjun pisteillä Suomessa. Erilaiset asteikot ja kolmiot ovat huumaavia, oman kaukoputkeni retaskensio ja deklinaatio akseli sekä napatähtäin pohjantähteen kohdistettuna ovat edelleen hienoimpia hetkiä mitä tämä harrastus tarjoaa. Kytkeä oma instrumentti osaksi maailmankaikkeuden kellokoneistoa!
Ehkä tähän lopuksi on hyvä todeta, että tänä päivänä harrastaa voi pelkästään telkun tiedeohjelmien ja tietokoneen/internetin kautta. Jo pelkästään tähtitieteen tutkiminen voi olla antoisaa, sen ovat Jari Mäkinen ja Emily Lakdawalla osoittaneet.
