Ensimmäinen vaihtoehdoista on ponnahdus edellisestä kaikkeudesta. Tällöin maailmankaikkeuden supistumiset ja laajentumiset voivat seuraavat toisiaan, mahdollisesti loputtomiin, eikä ajalla välttämättä olisi alkua eikä loppua.

Idea ensin supistuvasta ja sitten laajenevasta maailmankaikkeudesta on vanha, mutta se ehti painua marginaaliin vuosikymmeniksi. Viime vuosina tutkijoiden vakava kiinnostus tätä mallia kohtaan on virinnyt uudelleen.

Toisessa teoriassa ajan historia on lyhyt, sillä se ei ulottuisi alkuräjähdystä kauemmas. Jos historiaa kelattaisiin taaksepäin, ajan nuoli kutistuisi kutistumistaan kohti olemattomuutta.

”Se oli aina vain lähempänä häviämistä, muttei hävinnyt”, Stephen Hawking kuvaili asiaa aikoinaan televisiohaastattelussa. ”Ei ollut mitään alkuräjähdystä, joka olisi tuottanut jotain tyhjästä. Se vain näytti siltä ihmiskunnan näkökulmasta.”

Kolmannen näkemyksen mukaan kaikkeutemme on vaatimaton jäsen paljon suuremmassa, lukuisten universumien kattauksessa. Multiversumissa toimiva yhteinen aika poikkeaa kuitenkin meille tutusta ajan virrasta, sillä se ei kulje mihinkään suuntaan. Siksi menneen ja tulevan eroa ei pysty sanomaan.

Vasta kun multiversumista pullahtaa alkuräjähdyksen kautta uusi universumi, päästään tutuille vesille. Silloin alkunsa saa paikallinen ajan eteneminen.

Neljännessä ajatusrakennelmassa multiversumi voi synnyttää uusia maailmankaikkeuksia pareittain. Tällöin samasta alkuräjähdyksestä syntyvissä peilikuvakaikkeuksissa ajan nuolet saattavat olla toisilleen vastakkaiset.

Aiheesta lisää perjantaina ilmestyvässä Tähdet ja avaruus -lehdessä 6/2019