Nova - haikea viesti tähtitarhojen takaa

[Mare Nectaris]

Kuulaiden syyspimeiden alkaessa on taas jonkinlaista haikeutta ilmassa; päivät alkavat lyhentyä ja Linnunrata - kotigalaksimme - nousee majesteettisena hiljalleen näkyviin.

Delfiinin nova sattui sopivasti loppukesään. - Ensimmäisenä ajatukset hakeutuivat Arthur C. Clarken huikeaan  tarinaan "Pelastusretkikunta" ("Rescue Party" vuodelta 1946, julkaistu novellikokoelmassa "Tuuli auringosta", Wsoy 1996). - Tarinassahan Aurinko leimahtaa novaksi, ja ihmiskunta on lähtenyt pitkälle pakomatkalle avaruuteen. Asian tekee juuri nyt erityisen kiinnostavaksi Tähdet ja Avaruus -lehden verkkouutinen siitä, kuinka mahdolliset sivilisaatiot voivat viimeaikaisten tutkimusten valossa levitä jopa galakseista toisiin.

Pimenevä syksy saa ajattelemaan, kuinka tällä samettisessa tyhjyydessä kelluvalla safiirinsinisellä Maa-planeetallamme on ehkä vielä muutama tuhat miljoonaa vuotta, kunnes koittaa hetki, josta Clarke kirjoitti: Auringosta tulee nova. - Toisaalta tuolloin Andromedan galaksi on mahdollisille yötaivaan havainnoitsijoille jo vähintään yhtä hallitseva näky kuin oman galaksimme meille näkyvä kierteishaara tällä hetkellä! Andromedahan lähestyy Linnunrataa kosmisesti katsoen melko vauhdikkaasti.

Ehkä Douglas Adamsin hengessä ainakin delfiinit ovat täältä tuolloin jo lähteneet. - "Näkemiin ja kiitos kaloista!"

Haikeaa. Ensimmäistä kertaa koin, että novassa taivaalla on jotakin haikeaa.

[Kaizu]

Planeetalla voi olla aikaa mutta Auringon säteilytehon kasvun takia meillä ei ole kuin ehkä puoli miljardia vuotta (eikä myöskään delfiineillä).  Ensimmäisistä yksisoluisista meihin meni 4mrd vuotta ja meillä on puolisen miljardia vuotta aikaa siirtyä kauemmaksi Auringosta. Maan biosfääri on elämänsä ehtoopuolella ellemme ota planeettaa mukaan kun lähdemme.

Kaizu

[rintape]

Muistaisin lukeneeni vertauksen, että jos elämän maapallolla kuvitellaan kestävän vuoden, niin tällä hetkellä mennään elo,- syyskuussa. Elämä alkaa siis lakastumaan syksyä kohti.

En nyt ihan tarkkaan muista, mutta vähänkään kehittyneempi elämä alkaa tässä ajatusleikissä olemaan lähes tiensä päässä. Olisiko ollut niin, että jo marraskuussa on hengissä enää bakteerit?

Musta on myös jotenkin surullinen ajatus, että elämä maapallolla tulee vääjäämättä tuhoutumaan. Koko elämän monimuotoisuus maapallolla katoaa ja jää vain pienen pieneksi hetkeksi maailmankaikkeuden olemassaolossa. Mitä jos elämää ei olekaan missään muualla? Onko tässä kaikki?

Ihminen joka on valjastanut kaikki kykynsä planeetan tuhoamiseen käsittämättömän lyhyessä ajassa on ainoa toivo maapallon elämän säilymiselle pitkällä (todella pitkällä) aikavälillä. Tuo ajatus vetää vielä surullisemmaksi.

Petri

[monni]

Tähän aiheeseen sopivasti tuli juuri katsottua kausi nelosen - "Through The Wormhole - Can we survive death of our sun" -jakso. Perinteisen populaaria ja korkealentoista, mutta samoja ajatuksia siinä oli.

Samoin sain juuri luettua Paul Davies - Kolkko Hiljaisuus -kirjan (suom Suvi Syrjä, kust Ursa). Herätti vähän samanlaisia ajatuksia kuin tämä topic.

[-mhj-]

Samoin sain juuri luettua Paul Davies - Kolkko Hiljaisuus -kirjan (suom Suvi Syrjä, kust Ursa). Herätti vähän samanlaisia ajatuksia kuin tämä topic.

Kolkko Hiljaisuus on innostava kirja, tuli luettua melkein yhdessä sessiossa. Daviesin kohdalla vain ei voi olla koko ajan muistamatta, että mies on Templeton Prize-voittaja. Samoin Martin Rees: http://www.templetonprize.org/previouswinner.html
Jotain toista ei ehkä vaivaa moinen.