Yksittäisten törmäysten paikalliset seuraukset olivat ohimeneviä, mutta yhteisvaikutus muokkasi oloja hyvin pitkään globaalisti.

“Varhaisessa aurinkokunnassa törmäyksiä tapahtui paljon ja Kuu on säilyttänyt jäljet tuosta ajasta nykypäivään. Törmäykset toivat energiaa ja tämän energian täytyi siirtyä jonnekin”, sanoo Tim Johnson Curtinin yliopistosta.

Johnsonin arvion mukaan suuri osa törmäysenergiasta päätyi syvemmällä sijaitsevaan Maan vaippakerrokseen lämpönä.

Maan pintakerros säilyi pitkiä aikoja heikkona ja osittain sulana. Tästä kertoo myös se, että Maan ensimmäisiltä 500 miljoonalta vuodelta peräisin olevia kiviä ei ole juurikaan säilynyt.

“Samaan aikaan tällaiset olosuhteet auttoivat muodostamaan piipohjaista kuorikerrosta, josta myöhemmin tuli mantereiden perusta”, Johnson jatkaa.

Arvion mukaan olosuhteet alkoivat muuttua noin 3,9 miljardia vuotta sitten, kun törmäysten määrä laski. Silloin olosuhteet alkoivat sallia mantereet muodostavan kuorikerroksen säilymisen.

Aiheesta lisää Curtin University (englanniksi)