"Halusimme ymmärtää, millaisia ominaisuuksia tähdellä täytyy olla, jotta sen planeetat voivat muodostaa suojaavan otsonikerroksen", kertoo Anna Shapiro Max Planck -instituutista.

Aurinko on poikkeuksellisen vähähäiriöinen tähti verrattuna satoihin suunnilleen saman pintalämpötilan omaaviin tähtiin. Monilla tähdillä on voimakkaita purkauksia, jotka myös tuottavat ajoittain voimakasta UV-säteilyä.

UV-säteilyn rooli ei ole aivan yksinkertainen, sillä pidemmän aallonpituuden omaava UV-B-säteily tuhoaa vähitellen otsonia. Lyhyemmän aallonpituuden UV-C-säteily puolestaan helpottaa otsonin muodostumista.

Tietokonesimulaatioissa paljastui yllättävä tulos. Vaikka raskaista alkuaineista köyhät tähdet lähettävät enemmän UV-säteilyä kuin samaisia alkuaineita enemmän sisältävät, suhde UV-B:n ja UV-C:n välillä muodostui tärkeämmäksi seikaksi otsonikerroksen muodostumisen ja pysyvyyden kannalta.

Yksi tuloksen seurauksista on, että maailmankaikkeuden vanhetessa sen suotuisuus elämälle heikkenee ainakin nyt tutkitun otsonikerroksen suojan osalta.

Tämä johtuu siitä, että kun tähdet toimintansa lopussa vapauttavat raskaampia alkuaineita avaruuteen, seuraavien sukupolvien tähdille on käytössä enemmän raskaita alkuaineita. Näin ollen myöhemmän sukupolven tähtiä kiertävien planeettojen suoja elämälle on edellistä sukupolvea huonompi.

Aiheesta lisää Max Planck -instituutti (englanniksi)