Niin kauan kuin ollaan optiikan "mukavuusalueella" ja kennossa riittää pikseleitä ja kohde on kennolla järjellisen kokoinen, ollaan normaalin "maakuvauksen" alueella ja voi halutessaan pohtia polttovälejä ja kinovastaavuuksia/croppikertoimia jne. Sitten kun halutaan kuvata mahdollisimman kaukana oleva lokki kuvitteellisesta kymmenien kilometrien lokkiparvesta, kannattaa noiden ajattelu suosista unohtaa. Kroppikertoimella ei tee mitään ja polttoväli on vain sekundäärinen säädettävä parametri, joka pitää valita optiikan apertuurin ja käytettävän kameran pikselikoon mukaan.
Yhä kauempana oleva lokki on sama asia kuin yhä pienempi kraatteri Kuun pinnalla; Jos oletetaan optiikan olevan laadukas ja ilmanlaatu/kuvattavan valon aallonpituusparametrit pidetään samana, vain ja ainoastaan objektiivin läpimitta määrää saavutettavissa olevan erotuskyvyn. Isommalla halkaisijalla voi nähdä lokin kauempaa. Kun tiedetään objektiivin koon funktiona pienin erotettavissa oleva yksityiskohta (esim. Dawesin raja), ollen 400mm halkaisijalle 0,3 kaarisekuntia, pitää konstilla tai toisella venyttää polttoväliä niin, että tuo 0,3" peittää kulmittain kaksi pikseliä (Nyqistin teoreema), eli esimerkkitapauksessa skaalaksi pysty/vaakasuoraan n. 0,11"/pikseli. Tuossa käpykuvassa ollaan juurikin niillä nurkilla 7600mm polttovälillä. Jos lisätään polttoväliä vielä siitä, se alkaakin käytännössä huonontaa lopputulosta. Lisää yksityiskohtia ei tipu. Parempi tulos tulee, kun skaalaa kuvaa photarissa isommaksi.
Jos istuva lokki on fyysisesti kaksi kertaa tuon kävyn korkuinen, ja arvioisin, että sen tunnistaisi lokiksi vielä 23 pikseliä korkeana, sen voisi tuolla "käpysetupilla" kuvata n. parinkymmenen kilometrin päästä. 200mm objektiivilla samalla pikselikoolla onnistuisi kymmenestä kilometristä, ja polttoväli pitää myös silloin tiputtaa puoleen. Jos taas pikselikoko tuplataan, pitää polttovälikin tuplata. Kun pikselikoko on lukittu, kennon fyysinen koko kertoo vain pikselien lukumäärän ja sen, paljonko maisemaa lokin ympärille mahtuu.
Aallonpituuskin vaikuttaa siten, että lyhyellä aallonpituudella saavutetaan parempi teoreettinen erotuskyky (esim. UV), kun taas pitkällä aallonpituudella (IR) se on huonompi, mutta ilmakehän aiheuttamaa, jo ennen teoreettista rajaa vastaan tulevaa käytännön erotuskykyrajaa, voidaan monesti venyttää. Käytännön tilanne on sitten aina jossain siellä välillä. Ja noista erotuskykyrajoista ja teoreemistakin on monia eri versioita, mm. Rayleighin raja, joka antaa pintakohteille vielä hivenen edellistä paremman erotuskyvyn, mutta aika hyvin tuo käytännön tasolla paikkansa pitää.
Sitten vielä kameran herkkyys, valon määrä, läpinäkyvyys, optiikan tyypistä riippuva kontrasti jne, jne siihen päälle mausteiksi, sekä lucky imaging - pinoaminen. Oletetaan, että lokkiparvi nukkuu...
Dawesin rajana voi käyttää yksinkertaistetusti vaikkapa R=116/D, jossa D=objektiivin halkaisija (mm) ja R siis se pienin mahdollinen detalji. Oman setupinsa skaalaa voi laskeskella vaikka tällä:
http://www.skyatnightmagazine.com/astronomy-field-view-calculator ja jos tuolla saadaan resolution - kohtaan 1/2-1/3 omasta Dawesin rajasta, voi lokkijahti alkaa. Huom. tuolla pitää käyttää pistettä, ei pilkkua, ja skaala (resolution) on vaaka/pystysuoraan, ei kulmittain. Eli resoluutiona tuolla laskettuna 1/3 Dawesin rajasta vastaa juurikin Nyqistin teoreemaa.
Tämmöistä pohdintaa. Kun ei Kuu näy, niin siirrytään lokkeihin
Aihe: Kaukoputken maksimi erotuskyky maakohteisiin (Luettu 11002 kertaa)