Tähtiharrastus ja varsinkin -kuvaaminen ovat jaksaneet pysyä sen verran innostavina harrastuksina, että vieläkin on sellainen olo niin kuin harrastamisen olisi aloittanut vasta vuosi tai pari sitten. Tarinani ehkä käy varoitavana esimerkkinä siitä, miten helposti mopo karkaa käsistä!
Olen koko ikäni ollut avaruudesta kiinnostunut, mutta vasta lukioiässä noin vuosina 2004-2005 sain kummiperheeltäni vanhan TAL-1-kaukoputken, jolla innostuin tiirailemaan taivasta selkeillä keleillä. Innostuin sen verran hommasta, että tulin hankkineeksi parin vuoden jälkeen Skywatcherin 130/650 newton-peilikaukoputken EQ2-jalustalla. Koska jalustassa oli myös seurantamoottori, alkoi myös kuvaaminen kiinnostaa. Yritin silloisella Canon EOS 350D -järkkärilläni kuvata putken läpi, mutta aika vaikeaahan se oli. Putki ei tarkentunut ilman barlow-linssiä ja seurannassa ei ollut oikein kehumista. Kuusta sain napsittua muutamia kohtalaisia kuvia.
Vuonna 2007 syksyllä muutin Helsinkiin, ja jatkoin kuvauskokeiluja yksiön parvekkeelta kaupungin valosaasteen yli. Tuloksissa ei ollut kehumista, mutta innostus ei siitä laantunut. Eksyin IRC:ssä #sirius-kanavalle, josta sain kullanarvoisia vinkkejä. Pääsinpähän Kaivopuiston tähtitorniinkin käymään! Sekaannuin myös entisellä TKK:lla tähtiharrastusyhdistys Polluxin toimiin, ja myöhemmin myös Ursan.
Lopulta syksyllä 2009 hankin Ursalta EQ3-seurantajalustan, jonka päälle ripustin pelkän järjestelmäkameran halvan zoom-teleobjektiivin kera. Suunnilleen tässä kohtaa homma alkoi lähteä täysin lapasesta! Pikkuhiljaa aloin saada kennolle muutakin kuin suttuisia kuvia kuusta; suttuisia kuvia Andromedan galaksista ja Orionin sumusta nimittäin! Kun homma alkoi hitaasti olla hallussa, panostin optiikkaan ja ostin Canonin 200/2.8L-kakkulan, jolla kohteet piirtyivät kennolle huomattavasti nopeammin ja kauniimmin kuin hitaalla zoom-objektiivilla.
Raahattuani kuvauskamppeita akkuineen kaikkineen Laajalahden jäälle hirmupakkasilla riittävän monta kertaa aloin hyödyntää Kaivopuiston tähtitornia enemmän ja ryhdyin kuvaamaan sieltä. Bussit lakkasivat kulkemasta 23:30 jälkeen, joten monena yönä tornilla piti odotella 5:30 asti, ennen kuin pääsi lähtemään takaisin kotiin. Onneksi yleensä taivas pysyi selkeänä ja kuvauksia saattoi tehdä koko yön.
Vuonna 2011 sain Kankaan Laurilta vihiä Kirkkonummen Komeetan havaintopaikasta Komakalliosta. Pääsin käymään paikalla ensimmäistä kertaa myöhään eräänä talvi-iltana. Oli pilvistä, erittäin pimeää ja joka paikkaa peitti metrinen hanki. Myös tornien lukot olivat jäätyneet umpeen. Havaintopaikasta oli tuolloin aika vaikea ottaa selkoa! Ryhdyin kuitenkin kesällä käymään Komakalliolla talkoissa ja paikka tulikin tutuksi. Valoimme kalliolle uuden betonitolpan jalustaani varten ja seuraavan syksyn kaikki selkeät yöt kuluivatkin sen ääressä järjestelmäkameralla kuvaten. Jossain vaiheessa totesin, että selkeiden kelien maksimaalinen hyödyntäminen on hankalaa kun ainoa mahdollisuus liikkumiseen oli kavereiden kyydeillä, sillä en omistanut ajokorttia enkä autoa. Komakalliolle eivät julkisetkaan järkevästi kulje. Niinpä ilmoittauduin autokouluun! Väliaikaisen ajokortin saatuani sain isovanhempien entisen perintöauton käyttööni, ja siitä lähtien olen viettänyt Komakalliolla enemmän öitä kuin uskallan laskea. Nykyään ajokorttikin on vakinainen ja järjestelmäkamera vaihtunut CCD-kameraan.
Kuvauskalusto on vaihtunut viime vuosina verrattain tiuhaan tahtiin, mutta nyt alkaa olla jo sellainen setti kasassa, että olen lähes tyytyväinen. Saa nähdä mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Toivottavasti ainakin selkeitä öitä!