Maailmankaikkeuden synty

[nenatriv]

Kyllähän sitä kvanttimekaniikkaa on yritetty ( ja yritetään) redusoida jostain vielä alemmasta mekaniikasta. Yritykset eivät vain ole onnisuneet.
Ainakin kvanttimekaniikka toimii ( sanoi kylmäfyysikkopoikani. Itsellä ei  kyvyt ja tiedot riitä arvioimaan lausuntoa). Mutta kun on kyetty rakentamaan muutaman kubitin kvanttitietokoneita, niin on helppo uskoa, että luonto on semmoinen kuin on. Meille outo. Jos minun ymmärrykseni ei siihen riitä, niin on sitten riittämättä. Eihän sitä kaksoisrakokoetta tai esim. tunneloitumista voi rajoittuneella järjellä ymmärtääkään. Kovalla matematiikalla ne saadaan hallintaan, mutta todellisuushan ei ole matematiikkaa. Vai onko sittenkin vain matematiikkaa? Olemme perimmäisten kysymysten äärellä. Ja loppujen lopuksi: Newtonin mekaniikka on täsmälleen yhtä ihmeellistä ja sen kanonisoidut (Lagrange & Hamilton) muodot vielä  ihmeellisempiä.

Olli

[Tuoli]

Ajattelin esittää vielä muutaman haja-ajatuksen tähänkin ketjuun, koska taisin jättää vastaamatta minulle osoitettuun kysymykseen. Tosin ei minulla vieläkään ole selvää vastausta. Joka tapauksessa suljin suuni, kun huomasin, että en tiedä edes diffraktion ja interferenssin eroa, enkä ollut sen paremmin tutustunut näihin rakokokeisiinkaan. Kävin nyt kuitenkin hieman googlettamassa ja kävi ilmi, että diffraktiolla tarkoitetaan valon taipumista sen kohdatessa jonkin fyysisen esteen, kuten esim. tämän raon ja interferenssillä puolestaan tarkoitetaan sitä, että aaltorintamien kohdatessa alltojen huippujen sattuessa kohdakkain aalto voimistuu ja päinvastoin. Jos ymmärsin asiat oikein.

Niinpä se ajatus, jonka esitin yhdessä aiemmassa viestissäni, että rako itse vaikuttaisi tutkittavaan ilmiöön, ei todellakaan ole uusi, vaan on tämän diffraktion muodossa kuulunut koko ajan teoriaan. Itsehän tarkastelin tilannetta kuitenkin lähinnä fotonin näkökulmasta, kun perinteisesti on katsottu asiaa aaltoteorian näkökulmasta. Rakokokeista löysin oikeastaan vain tämän Youngin klassisen kokeen, jonka kuvauksissa esiteltiin sitä, mitä erilaiset asetelmat tuottivat lopputulokseksi.

Yksi kysymys tässä valoaaltojen interferenssissä jäi kuitenkin hieman vaivaamaan mieltä. Jos ajattelemme ensin veden aaltoliikettä ja aaltorintamien kohdatessa syntyvää interferenssikuviota, jossa aaltojen huiput vahvistavat toisiaan ja aaltojen pohjat heikentävät, niin silloin lienee selvää, että maan painovoimakentässä vesiaallon huipun ja pohjan välillä on potentiaaliero, jolloin huiput kohdatessaan voimistavat toisiaan. Mutta miten ihmeessä tällaista potentiaalieroa voi esiintyä valoaalloilla, jotka kiitävät läpi painottoman avaruuden ja kohtaavat maapallon esim. kohtisuoraan maan pintaa vastaan. Eikös esim. jonkin gammasäteilyn energia ole koko ajan sama sen törmätessä johonkin kohteeseen. En ainakaan tiedä, että tämä energia jotenkin vaihtelisi sen mukaan missä aallon vaiheessa fotonit törmäävät kohteeseensa. Siis mielestäni on hieman kyseenalaista, voidaanko puhua ollenkaan aallon huipusta ja pohjasta valoaaltojen suhteen, koska tietääkseni fotonin energia ei muutu sen mukaan, missä aallon kohdassa se mitataan. Näillä harrastelijan tiedoilla en siis pysty näkemään perusteltua syytä siihen, että valoaallon toinen äärireunä nimettäisiin huipuksi ja toinen pohjaksi. Eikös lisäksi teoriassa fotoni ole massaton, jolloin edes painovoimakenttä ei tuottaisi potentiaalieroja niillekään valoaalloilla, jotka liikkuvat maapallon pinnan suuntaisesti.

Edellä siis kysymyksiä, joita oletettu valoaaltojen interferenssi minussa synnytti. Kuitenkin muistaakseni Timppa esitti kysymyksen siitä, miksi interferenssiä ei esiinny yhden raon tapauksessa, jos ajatukseni siitä, että interferenssi syntyisikin fotonin ja raon vuorovaikutuksen seurauksena, pitäisi paikkansa. Taisi olla Jaava, joka mainitsi, että interferenssiä voi esiintyä myös yhden raon tapauksessa joidenkin koejärjestelyjen puitteissa, mutta löysin netistä vain tämän Youngin klassisen kokeen, joten voin vain toivoa, että Jaavan mainitsema asia pitäisi paikkansa. En ole vieläkään löytänyt mitään selkeää vastausta Timpan kysymykseen, mutta ajattelin, että yksi mahdollinen selitysmalli voisi olla se, että raon vaikutuksella fotoniin voisi olla jotain systematiikkaa siten, että yhden raon tapauksessakaan fotonit eivät kuitenkaan kohtaisi varjostinta aivan tasaisesti, vaan niiden jakautumassa voisi olla pientä vaihtelua, vaikka sitä ei olisi helppo havaita. Sopivalla etäisyydellä toisistaan olevien kahden raon tapauksessa tämä voisi johtaa siihen, että joillain varjostimen alueilla eri raoista tulevat fotonit osuisivat päällekkäin ja toisilla alueilla rinnakkain, mikä synnyttäisi interferenssikuvion.

Edelläoleva on tietysti vain spekulaatiota, kun sitä ei ole mitenkään systemaattisesti kokeilla tutkittu, mutta ei minusta tämä valon aaltoliikkeeseenkään perustuva interferenssin selitys aivan valmis ole, ennen kuin pystytään järkevästi selittämään, miksi jokin valoaallon vaihe nimetään pohjaksi ja toinen huipuksi, kun fotonin energia ei mitenkään muutu valoaallon edetessä. Ehkä jotkut viisaammat osaavat vastata tyhjentävästi näihinkin kysymyksiin.

[jaava]

Mutta miten ihmeessä tällaista potentiaalieroa voi esiintyä valoaalloilla, jotka kiitävät läpi painottoman avaruuden ja kohtaavat maapallon esim. kohtisuoraan maan pintaa vastaan.

Vesiaaltojen potentiaali on valoaalloilla toisen voimakentän muodossa: Söhkömagneettisen.

Eikös esim. jonkin gammasäteilyn energia ole koko ajan sama sen törmätessä johonkin kohteeseen. En ainakaan tiedä, että tämä energia jotenkin vaihtelisi sen mukaan missä aallon vaiheessa fotonit törmäävät kohteeseensa.

Sähkömagneettisen säteilyn energia on suoraan verrannollinen sen taajuuteen. Siis se energia joka on sitoutunut värähtelyyn. Säteilyn liikkeestä syntyy sitten oma energiansa: Kvantit voivat pyöriä, johon sisältyy energiaa ja niillä on myös nopeus, johon sisältyy energiaa (fotonilla on oltava massa kun niiden rata mittausten mukaan taipuu painovoimakentässä). Vai onko niin että itse avaruus on kaareva.

Sähkömagneettisen säteilyn taajuudessa kiinni oleva energia vaihtaa jakson aikana muotoaan sähköisestä magneettiseen. Parhaillaan energia on kokonaan sähkökentässä ja 180 asteen/puolen värähdysjakson jälkeen kokonaan magneettikentässä.

Interferenssin kohdalla, kun puhutaan kuinka huiput vahvistavat toisiaan, on ehkä selkeämpää puhua superpositioperiaatteesta: Kahden kentän kohdatessa niiden aallot voidaan laskea yhteen vektoreina.

Yhden raon tapauksessa sensorille muodostuu interferenssikuvio jos rako ei ole liian kapea. Kun lasketaan etäisyys raon kummastakin laidasta sensorin eri pisteisiin, saadaan etäisyyksiä joissa samaan aikaan sensorille osuvien fotonien on oltava vaihesiirrossa -> siis ne interferoivat.
Yllä oleva on minusta pässinlihaa, mutta kuinka sitten fotoni joka saapuu ypöyksin sensorille kykenee myös aivan kuin interferoimaan jonkun kanssa jota ei ole. Nimittäiin kun yksinäisiä fotoneita saapuu sensorille riittävästi, lopputuluksena on interferenssikuvio. *rapii päätään kiihkeästi*

JV

[Kaizu]

Vedessä etenevän aallon energia pysyy kutakuinkin vakiona, välillä se on potentiaalienergiana ja välillä liike-energiana. Kitkan johdosta se sitten aikanaan muuttuu lämmöksi ja häviää avaruuteen fotoneina eli sähkömagneettisena energiana.

Fotonin edetessä energia on välillä sahkökenttänä ja välillä magneettikenttänä aina neljännesaallon välein, puolen aallon välein kenttien napaisuudet vaihtuvat ja sama meno jatkuu. Fotoni on kuin pieni nelitahtimoottori, ei kuitenkaan pörise.

Kaizu

[Tuoli]

Joo, kiitosta vaan Jaavalle ja Kaitsulle kommenteista. Kuitenkin tämä valoaaltojen interferenssi hieman rappaa edelleen mieltäni. Vesiaaltojen yhteydessä se on helposti miellettävissä, sillä kun kaksi aallonhuippua kohtaa, niin niiden yhteenlaskettu energia nostaa potentiaalienergiaa ja siten aallonkorkeutta. Mutta miten se tapahtuu valoaaltojen yhteydessä ja miten varjostimella näkyvän kohdan kirkkaus voi kasvaa?

Kuten Jaavankin esityksestä käy ilmi, niin valoaallolla on tietty energia, joka on suhteessa valon taajuuteen. Kun valoaaltojen ns. huippujen kohdatessa sanotaan tapahtuvan interferenssi, niin merkitseekö se sitä, että silloin tämän yhdistyneen aallon taajuus pienenee ja sitä tietä energia kasvaa. Onko mitään kokeellista näyttöä siitä, että tuleva röntgen-säteily muuttuisikin interferenssissä gamma-säteilyksi?

Entäs sitten tämä valoaaltojen ns. pohja ja suhteessa mihin se on pohja? Mikä ihmeessä voi olla pohja kontra huippu, koska eikö valoaaltojen energia ole kauttaaltaan sama ja sen muoto vain vaihtelee. Siis miten voidaan perustella ajatusta, että ns. pohjien energiataso voi olla matalampi kuin ns. huippujen taso, jolloin interferenssi olisi helpommin miellettävissä. Jos tätä energiaeroa ns. pohjan ja ns. huipun välillä ei voida mitenkään perustella, on minusta aika vaikea selittää interferenssiä, sillä jos energia on ns. pohjalla sama kuin ns. huipulla, niin pohjallakin täytyisi röntgen-säteilyn muuttua gamma-säteilyksi. Tällaisesta energiaserosta en nimittäin ole koskaan kuullut mitään.

Pidän siis edelleenkin mieleni avoimena valoaaltojen interferenssin suhteen ja pidän mahdollisena myös selitystä, että kaksi rinnakkain osuvaa fotonia aiheuttaisi varjostimelle kirkkaamman kohdan kuin kaksi päällekkäin osuvaa fotonia, jolloin ei tarvittaisi valon aallonpituuden muutosta interferenssikohdassa, josta en ole ainakaan kuullut minkäänlaista näyttöä.

[Esko Lyytinen]

Se, että valoaallon energia on suhteessa taajuuteen tarkoittaa sitä että yhden valo-fotonin (valo-kvantin) energia on verrannollinen taajuuteen.

Ei valon interferenssissä tapahdu mitään taajuuden muutoksia. Interferenssikuvion muodostuessa on käytännössä siihen osallisena valtava määrä fotoneja.
Se, että jos fotoneja kuitenkin tulee niinkin harvakseen että käytännössä vain yksi kerrallaan niin siltikin vastaava interferenssikuvio syntyy (näkyviin esimerkiksi pitkässä valotuksessa). Tämä onkin sitten kvanttimekaniikan vaikeammin ymmärrettävää puolta. Ikään kuin tietyissä kohdissa vaan on suurempi todennäköisyys että fotoni purkaa energiansa ja vaikuttaa juuri siinä.

Yksinkertaisimmillaan voi ajatella interferenssin valolla syntyvän vastaavasti kuin esimerkiksi vesiaalloilla.

Esko

[kimiza]

Se, että jos fotoneja kuitenkin tulee niinkin harvakseen että käytännössä vain yksi kerrallaan niin siltikin vastaava interferenssikuvio syntyy (näkyviin esimerkiksi pitkässä valotuksessa). Tämä onkin sitten kvanttimekaniikan vaikeammin ymmärrettävää puolta. Ikään kuin tietyissä kohdissa vaan on suurempi todennäköisyys että fotoni purkaa energiansa ja vaikuttaa juuri siinä.

Esko

Luinkin tässä hiljattain jonkun Terra Cognitan kirjan (Keskusteluja Sfinksin kanssa taisi olla?), jossa pohdiskeltiin mm. interferenssiä. Aika mielenkiintoinen ilmiö... Siinä tosin interferenssi saatiin aikaan elektroneilla, mutta periaatehan on kuitenkin sama. Kaksi rakoa, elektroni menee ja osuu varjostimeen, lopulta syntyy interferenssikuvio kun elektroneja on ammuttu rakojen läpi tarpeeksi.

Kun toinen aukko peitetään, interferenssikuvio häviää ja elektronit osuvat varjostimelle kuten sattuu koska nehän kulkevat vain siitä yhdestä tietystä aukosta.

Ja samoin kun katsotaan, kummasta aukosta elektroni kulkee (esim. niin että toinen aukoista lähettää signaalin kun elektroni kulkee siitä), interferenssikuvio häviää myöskin. Jännää se on juu...

[Tuoli]

..................................

Ei valon interferenssissä tapahdu mitään taajuuden muutoksia. Interferenssikuvion muodostuessa on käytännössä siihen osallisena valtava määrä fotoneja.

..................................

Yksinkertaisimmillaan voi ajatella interferenssin valolla syntyvän vastaavasti kuin esimerkiksi vesiaalloilla.

Esko

Näin loman kunniaksi ajattelin vielä palata hieman saivartelemaan tästä interferenssistä. Tuo Eskon toinen kommenttihan on jo puitu läpi eli valon interferenssiä ei voi suoraan rinnastaa rinnastaa vesiaallon interferenssiin. Vesiaallon korkeushan muuttuu interferenssissä silloin, kun potentiaalienergiat vahvistavat toisiaan ja tämä on hyvin ymmärrettävää. Tämän potentiaalienergian taustallahan on kuitenkin maapallon gravitaatio, jonka suhteen potentiaalienergia voi olla korkeampi tai matalampi, joten asia on vesiaallon osalta aivan selvä.

Vastaavaa yhtenäistä taustaelementtiä ei valoaallon suhteen ole olemassa. Jos valoaallon energia taas vaihtelee sähköisen ja magneettisen komponentin välillä (kiitos vain tiedosta asiaa selittäneille) kokonaisenergian pysyessä samana, niin kysymykseksi kyllä jää se, että millä tavalla näiden komponenttien kohdakkain osuminen saa aikaan kirkkaamman kuvan varjostimelle kuin niiden vastakkainosuminen. Eikö kuvan kirkastuminen tällöin edellyttäisi kuitenkin energiatason nousua eli taajuusmuutosta, vaikka sellaista ei Eskonkaan mukaan esiinny. Fotonien määrähän ei voi tässä tilanteessa muuttua. Vai miten se kirkkaampi kohta voisi tällöin syntyä, kun kokonaisenergia koko ajan säilyy samana? Tuntuu siltä, että tätä asiaa ei kyllä ole viimeistä piirtoaan myöten edes kunnolla pohdittu.

En siis omasta mielestäni vieläkään ole saanut tyydyttävää selitystä siihen, kuinka valon interferenssi voisi syntyä sen aaltoluonteesta. Niinpä olisinkin näin harrastelijana taipuvainen ajattelemaan, että se kirkkaampi kohta varjostimelle syntyy yksinkertaisesti siitä syystä, että siihen osuu enemmän fotojena kuin pimeämpään kohtaan. Tällöin itse raon merkitys valon interferenssin selittäjänä kasvaisi, koska täytyisi löytää syy siihen, miksi johonkin varjostimen kohtaan osuu enemmän fotoneja kuin toiseen.

[Kaizu]

En siis omasta mielestäni vieläkään ole saanut tyydyttävää selitystä siihen, kuinka valon interferenssi voisi syntyä sen aaltoluonteesta. Niinpä olisinkin näin harrastelijana taipuvainen ajattelemaan, että se kirkkaampi kohta varjostimelle syntyy yksinkertaisesti siitä syystä, että siihen osuu enemmän fotojena kuin pimeämpään kohtaan. Tällöin itse raon merkitys valon interferenssin selittäjänä kasvaisi, koska täytyisi löytää syy siihen, miksi johonkin varjostimen kohtaan osuu enemmän fotoneja kuin toiseen.

Käsityksesi kirkkaan kohdan syntymisestä on QED:n mukainen. Samasta teoriasta löytyy myös kuvaus syntymekanismistä.
Suosittelen lomalukemiseksi Richard Feynmanin teosta "QED - valon ja aineen ihmeellinen teoria".

Kaizu

[Tuoli]

Käsityksesi kirkkaan kohdan syntymisestä on QED:n mukainen. Samasta teoriasta löytyy myös kuvaus syntymekanismistä.
Suosittelen lomalukemiseksi Richard Feynmanin teosta "QED - valon ja aineen ihmeellinen teoria".

Kaizu

Kiitos lukuvinkistä. Täytyykin jossain vaiheessa lukea tuo kirja. Jospa se tyydyttävä selitys löytyisikin siitä.

[RJ]

En siis omasta mielestäni vieläkään ole saanut tyydyttävää selitystä siihen, kuinka valon interferenssi voisi syntyä sen aaltoluonteesta.

Valon ja muidenkin hiukkasten aaltoluonteelle ei ole olemassa tyhjentävää selitystä tai syytä. Aalto-hiukkasdualismi on havaittu fakta, jota pystytään kuvaamaan fysiikan teorioilla. Paras teoria valosta ja sen vuorovaikutuksista on QED ja se selittää homman jotakuinkin näin (spoilerivaroitus jos haluat lukea kirjan ensin!):

Niinpä olisinkin näin harrastelijana taipuvainen ajattelemaan, että se kirkkaampi kohta varjostimelle syntyy yksinkertaisesti siitä syystä, että siihen osuu enemmän fotojena kuin pimeämpään kohtaan. Tällöin itse raon merkitys valon interferenssin selittäjänä kasvaisi, koska täytyisi löytää syy siihen, miksi johonkin varjostimen kohtaan osuu enemmän fotoneja kuin toiseen.

Olet oikeassa, pimeään kohtaan osuu vähemmän fotoneja kuin kirkkaaseen. Hilaan/rakoon ammutulla yksittäisellä fotonilla on suurempi todennäköisyys osua maksimiin kuin minimiin. Fotonin aaltoluonne tarkoittaa sitä, että yksittäinen fotoni käyttäytyy hilassa kuin aaltorintama joka menee raoista läpi, ja jokainen rako toimii uuden aaltorintaman lähteenä vastakkaisella puolella. Osuessaan varjostimeen nämä aaltorintamat ovat ehtineet vuorovaikuttaa keskenään ja fotonilla on suurempi todennäköisyys osua interferenssimaksimiin kuin minimiin. Kaikki tämä tapahtuu yhdellä ainoalla fotonilla! Sama interferenssikuvio muodostuu vaikka laitteistoon ammutaan miljoona fotonia kerralla tai miljoona fotonia vuoden aikana yksitellen.

QED pistää kaiken tämän kvantitatiiviseen muotoon. Siinä summataan yksittäisten fotonien todennäköisyysamplitudeja tietyllä tavalla. Tuloksena on selitys kaikille tunnetuille valoilmiöille.

edit: selvennystä

[jaava]

Tässä se nyt tuli hyvin selitettynä. Kiitos Ricke.
Tuohan selittää monet täällä aikaisemmin esitetyt kysymykset.

Tilasin tuon Kaitsun esittämän kirjan (englanninkielisenä, kun irtoo muutamalla eurolla) ja jokusen muunkin kirjan samaan pakettiin. "QED: The Strange Theory of Light and Matter  by Feynman, Richard P." on Feynmanin populaariluennoista, joten esitystapa ollee kaiken kansan ymmärrettävissä. Jonkun lukijan arviosta saksittua:

In my opinion this is one of the best of Feynman's introductory physics books. He does close to the impossible by explaining the rudimentary ideas of Quantum Electro Dynamics (QED) in a manner that is reasonably accessible to those with some physics background. He explains Feynman diagrams and shows why light is partially reflected from a glass, how it is transmitted through the glass, how it interacts with the electrons in the glass and many more things. This is done via his arrows and the rules for their rotation, addition and multiplication.

Ricke:

Fotonin aaltoluonne tarkoittaa sitä, että yksittäinen fotoni käyttäytyy hilassa kuin aaltorintama joka menee raoista läpi, ja jokainen rako toimii uuden aaltorintaman lähteenä vastakkaisella puolella.

Tässä jäin miettimään maantieteellisiä mittoja: Jos hilan koko on 1cm*1cm, niin ei se yksi fotoni voi kaiketi levitä koko hilan alueelle, vai onko kysymys enemmän tilastollisesta tai todennäköisyysleviämisestä? Eli käsittelytapa ei välttämättä kerro itse tapahtumasta muuta kuin lopputuloksen oikein.

JV

[Kaizu]

Minulle oli tarpeeksi pinnistelemistä suomennetussakin QED:iissä, julkaisija taisi olla Arthouse. Luulisi vielä joistain kirjakaupoista löytyvän, niin ja tietenkin kirjastoista.

Kaizu

[RJ]

Tässä jäin miettimään maantieteellisiä mittoja: Jos hilan koko on 1cm*1cm, niin ei se yksi fotoni voi kaiketi levitä koko hilan alueelle, vai onko kysymys enemmän tilastollisesta tai todennäköisyysleviämisestä? Eli käsittelytapa ei välttämättä kerro itse tapahtumasta muuta kuin lopputuloksen oikein.

Nyt ollaan asian ytimessä :) Fotoni voidaan havaita ainoastaan yksittäisenä hiukkasena, diskreettinä energiapakettina, tietyssä kohdassa varjostinta. Tässä suhteessa fotonit ovat hiukkasia. Toisaalta fotonilla on myös interferenssiä edellä kuvatulla tavalla, ja näin ollen myös aaltoluonne. Aaltoluonne liittyy juurikin todennäköisyyteen, koska fotoneja pitää ampua hilaan useita (mutta edelleen siis yksi kerrallaan!) interferenssin paljastamiseksi. Kysymys ei ole pelkästä tilastollisesta leviämisestä, koska siinä tapauksessa maksimi syntyisi ainoastaan hilan raon kohdalle ja vaimenisi tasaisesti sivullepäin, kuten vaikka tässä kuvassa (1&2):

http://www.peda.net/veraja/jklmlk/fysiikka/smsateily/kaksoisrako

Laskennallisesti fotonin todennäköisyysaalto on levinnyt aivan kaikkialle avaruudessa. Fotoni kulkee laskuissa "kaikkia mahdollisia reittejä" lähtö- ja päätepisteen välillä.

Mitä nämä laskut sitten kertovat luonnon perimmäisestä olemuksesta? Ei välttämättä mitään, voisi filosofi sanoa. Kuitenkin QED on tarkin ihmisen rakentama teoria luonnosta, ja sen ennustuksia on testattu ainakin 12 desimaalin tarkkuudella. Tämä on niin suuri tarkkuus ettei kysymys voi olla puhtaasta sattumasta, vaan hommassa on oltava jotain perää. Jostain tuntemattomasta syystä kvanttifysiikka toimii, ja homma selittäjälle on luvassa vähintäänkin Nobeli :D

[Tuoli]

Nyt ollaan asian ytimessä :)Fotoni kulkee laskuissa "kaikkia mahdollisia reittejä" lähtö- ja päätepisteen välillä.

Sorry vaan Ricke, mutta lueskelin tuossa jokin aika sitten sen Feynmanin  QED:n ja mahdollisesti luen jatkossa muitakin ko. herrran kirjoja. Yhdessäkään ainoassa kohdassa ko. kirjassa Feynman ei väitä, että yksittäinen fotoni kulkisi kaikkia mahdollisia reittejä, joista tutkijan tekemä havainto pudottaisi sen vain yhdelle reitille (vrt. Kööpenhaminan tulkinta). Feynman itse asiassa osoittaa, että yksi yksittäinen fotoni kulkee vain yhtä reittiä, esim. kaksoisrakokokeessa vain toisen raon kautta. Fotoni ei siis todellakaan jakaudu mystisesti kvadriljooniin eri reitteihin silloin, kun tutkija ei ole sitä havainnoimassa ja palaudu yht'äkkiä vain yhdelle reitille, kun tutkija sattuu sen huomaamaan.

Sen sijaan kaikki mahdolliset reitit ovat mahdollisia, kun ajatellaan kaikkia mahdollisia fotoneja ja tällä tavoin tulkittuna kvanttimekaniikan tarkat laskelmat toki pitävät paikkansa.