Yksinkertainen kysymys, johon ei ole yksinkertaista eikä edes yksiselitteistä vastausta. Ongelmana on se, mistä korkeus mitataan.
Maapallolla luonteva nollataso on valtamerten pinta, joka vastaa keskimäärin niin kutsutussa hydrostaattisessa tasapainossa olevan planeetan muotoa eli likimain pyörähdysellipsoidia. Kuussa vettä ei ole, joten nollataso on määriteltävä muulla tavoin. Eri lähteissä on käytetty erilaisia määritelmiä, minkä vuoksi tiedot eivät ole suoraan vertailukelpoisia. Yleensä korkeus lasketaan tietynsäteisen pallon pinnasta, vaikka Kuu ei olekaan aivan pallon muotoinen.
Jos nollataso määriteltäisiin jonkinlaisena keskimääräisenä pintana, tulokset olisivat erilaisia. Maanpuoleisella puoliskolla on tiheitä massakeskittymiä mare-alueiden alla. Toisella puolella niitä ei ole, ja kevyempi kuorikerros on paljon paksumpi.
Kuun massakeskipiste poikkeaakin kaksi kilometriä muodon mukaan määräytyvästä geometrisesta keskipisteestä. Siksi tulokset olisivat varsin erilaisia, jos nollatasona olisi painovoiman niin kutsuttu ekvipotentiaalipinta eli pinta, jolla painovoiman kiihtyvyys on vakio. Massatihentymät aiheuttavat tällaiseen pintaan huomattavia poimuja, joten on eri asia käytetäänkö vertailukohtana täsmällistä ekvipotentiaalipintaa vai jollakin tavoin tasoitettua keskimääräistä pintaa (kuten vaikkapa kolmiakselista ellipsoidia). Tai sitten vuoren korkeus voitaisiin mitata lähimmän tasangon tasosta. Vaihtoehtoja siis riittää.
Tarkimmat korkeuksia koskevat tulokset perustuvat Clementine-luotaimen mittauksiin. Niissä nollatasona on pallopinta, jonka säde on 1737,4 kilometriä. Korkeimman ja matalimman kohdan välinen korkeusero on noin 16 kilometriä, siis lähes sama kuin Maassa. Maan puoleisen puoliskon korkeimmaksi vuoreksi mainitaan Apenniinien vuoriston Mons Huygens, jonka korkeus on 4,6 kilometriä. Toisaalta Maahan näkymättömän puoliskon pinta kohoaa monin paikoin useita kilometrejä tätä korkeammalle.
Hannu Karttunen
Dosentti
Turun yliopiston Tuorlan observatorio
Lähde: Tähdet ja avaruus -lehti 2/2008
