Meteoriitteja on löytötavaltaan kahta eri tyyppiä eli pudokkaita ja löytöjä.

Pudokas (vertaa tulokas) saadaan talteen pian putoamisensa jälkeen, ja sille voidaan antaa löytöaika (usein sama kuin putoamisaika) minuutin tarkkuudella. Tällainen tapaus on esimerkiksi Haverö, jonka putoamisaika on klo 15.45 ja -päivä 2. elokuuta 1971. Se teki kalustovajan kattoon 30 x 40 senttimetrin kokoisen reiän. Tällaiset meteoriitit ovat tutkimuksen kannalta kaikkein arvokkaimpia, koska niissä on maallista "saastetta" ja rapautumista vain vähän.

Löytö on meteoriitti, jonka putoamisajasta ei ole tietoa. Se on voinut maata maassa vuosisatojakin ennen löytymistään. Meillä tyypillinen löytö on Orimattila, joka löytyi Orimattilan Mallusjoelta 1974, kun isäntä kaivoi talon viereen vesimonttua. Kivi lähetettiin malminäytteenä tutkittavaksi Outokummun malminetsintään, missä sen tunnisti mineralogi Yrjö Vuorelainen.

On myös mahdollista, että meteoriitti tunnistetaan meteoriitiksi vasta vuosia löytymisensä jälkeen. Tällainen tapaus meillä on Kivesvaara. Palasiksi hajonnut musta meteoriitti löydettiin Paltamon Kivesvaaran rinteeltä jo toukokuussa 1968. Malmigeologit pitivät palasia kuitenkin vain alueella yleisen mustaliuskeen kappaleina. Syksyllä 1980 erikoistutkija Kari A. Kinnunen sai palasia GTK:n Otaniemen laboratorioon. Hän tunnisti ne harvinaisen hiilipitoisen meteoriitin kappaleiksi.

Viimeinen Suomesta löytynyt pudokas on siis Haverö (1971), ja viimeksi Suomesta talteen saatu meteoriitti (löytö) on Orimattila (1974). Tutkijat eivät meteoriitteja hylkää, vaan tallettavat ne huolellisesti mahdollisia myöhempiä tutkimuksia ja vertailuja varten.

Martti Lehtinen
Professori
Helsingin yliopiston Geologian museo.

Lähde: Tähdet ja avaruus -lehti 6/2009